Fragile - Helsinki

Anita Christoffersson - viimeaikaisia teoksia

Kudoksen metafora ja metaforan kudos tulevat näkyviksi Anita Christofferssonin tuoreimmissa teoksissa. Taiteilija käyttää ilmaisukielenään aseteltuja readymadeja, lähisuvusta peräisin olevia, liikuttavia tarinoita pursuavia artefakteja siten, että suoristetut, käytön ja iän kuluttamat kankaat on kerrostettu, laskostettu, levitetty, ripustettu ja järjestetty esittäytymään uudelleen, kertomaan vaivihkaa uudistumisestaan ja uudesta identiteetistään.

Keittiöön, ruokasaliin tai makuuhuoneeseen kuuluneet, ihmistä liki olleet arkipäiväiset kankaat on paloiteltu ja tarjotaan pettävän yksinkertaisina sommitelmina. Kuin läheiseen mutta kätkettyyn maailmaan avautuvat läpinäkymättömät ikkunat tai menneisyyden muistoesineet arvoituksellisine symboleineen, ripustettuina lippujen tavoin, ne luovat viivojen, rakenteiden ja värien välille uudet suhteet, ja niiden moniselitteinen näkökulma viittaa menneisiin ja nykyisiin ponnisteluihin. Eteerinen ilmavuus hallitsee niiden visuaalista ilmaisua. Valkoisen joukossa on kirpeää (veren?) punaista kudottuina raitoina ja kirjailtuina sanoina. Vaimeiksi haalistuneet väriraidat luovat leikkisiä viittauksia modernin taiteen mestariteoksiin, kuten Morris Louisin maalauksellisiin juoviin tai Bridget Rileyn verkkokalvoja värisyttäviin töihin. Laajemmin hakien voi huomata heijastumia aivan vastakkaisilta tahoilta, hartaan ristintien tunnelmista, ”Veronica kuivaa Jeesuksen kasvot”, aina arte poveraan ja Lucio Fontanan silvottuihin kankaisiin tai Piero Manzonin tyyniin töihin saakka.

Kyyneleellä on sijansa tämän teossarjan ikonografiassa, ja itse sana on jännittävällä ja osuvalla tavalla moniselitteinen, nimenomaan englannin kielessä (”tear”), missä sama kirjoitusasu kattaa kaksi erilaista merkitystä, toisen viitatessa tunteiden tuottamiin, silmistä valuviin pisaroihin, ja toisen jonkin rikkomiseen tai repimiseen tai rikkomisen tulokseen, repeämään tai reikään. Haluaisin lähinnä kiinnittää huomiota sanan toiseen selitykseen, joka ilmenee arpimetaforassa ja tuo mieleen, miten haavat oli tapana sitoa karkeasti mutta systemaattisesti. Kun hillityn konstruktivistinen lähestymistapa liitetään lyhyisiin tunnepitoisiin ilmauksiin, sanojen virtuaaliset tikapuut tuottavat kirjallisia rytmejä, jotka kielivät hartaasta pyrkimyksestä onnistua ja siitä johtuvasta vajavuuksien ja inhimillisten heikkouksien tunnustamisesta.

Nämä teokset pyrkivät siihen, mihin kaikki taide kaiketi pyrkii, sovittamaan sovittamatonta. Saattamalla yhteen erilaisten kodin piiriin kuuluvien tavaroiden fragmentteja, jotka ovat yhteydessä normaaliin, joskus intiimiin arkielämään, ja esittämällä ne uudelleen omintakeisena esinekoosteena, jonka lempeä struktuuri muodostuu ristikoista ja kehyksistä ja jonka hillittyä palettia siellä täällä peittävät huolella valikoidut sanat, Christoffersson on vakuuttavalla tavalla luonut aivan uusia ilmaisutapoja. Hänen koodeja käyttävä taiteensa, vaikka se on hyvin henkilökohtaista ja yksityistä, saattaa yhteisen kokemuspohjan perusteella koskettaa laajaakin yleisöä. Olemalla avoin sille osalle maailmaamme ja kokemustamme, joka on välittömässä läheisyydessämme ja järjestämällä uudelleen sen tavallisuutta ja vaatimattomuutta täynnä olevia objekteja, Christoffersson tarjoaa nähtäväksemme kokoelman esineitä, jotka ylittävät alkuperänsä ja olemuksensa, ja esittää näyttelyn, joka täysin hallitsee niin materiaalisuutensa kudoksen kuin siihen sisältyvät metaforat.


Brian Falconbridge FRBS, Kesäkuu 2002
Professori, Goldsmiths College, University of London

Översättning: Kari Vähäpassi